Historia

Jatkosodassa Suomen ja Neuvostoliiton välinen rintamalinja oli monin paikoin harva, ja pitkät osuudet, jopa satoja kilometrejä, olivat yksinomaan kenttävartioiden valvonnassa. Nämä pienet, usein eristetyt etuvartioasemat olivat elintärkeitä rintaman vakauden kannalta, toimien ensimmäisenä puolustuslinjana ja mahdollistaen vihollisen liikkeiden seurannan. Kenttävartioita vastaan hyökättiin säännöllisesti, mikä teki niistä jatkuvan uhan kohteita, mutta ne eivät olleet pelkästään passiivisia puolustuspisteitä. Niistä käsin tehtiin myös rohkeita vastahyökkäyksiä vihollisen selustaan, mikä osoitti niiden miehistön korkean taistelutahdon ja taktisen merkityksen. Esimerkiksi 14. divisioonan vastuualueella, joka ulottui peräti 200 kilometrin mittaiseksi, toimi valtava määrä kenttävartioita – Rukajärven lohkolla niitä oli peräti 45–50, mikä korosti niiden välttämättömyyttä laajan ja harvaan miehitetyn rintaman hallinnassa.

Everstiluutnantti Kuiri sai pelottoman soturin ja taitavan johtajan maineen jo talvisodan Summan ankarissa taisteluissa. Kapteeni Kuiri johti JR 15 pataljoonaa Lähteen lohkolla, ja tilanne vaati luovuutta: hänen kerrotaan hyödyntäneen bensapulloja ja kasapanoksia panssareiden tuhoamiseen niiden sivuista ja selustasta. Kymmenien vaunujen tuhoutuminen kertoi sekä taktiikan tehokkuudesta että komentajan rohkeudesta, kun punalentäjät seuraavana päivänä ihmettelivät palavia jälkiä asemissa.

Kesän 1941 kuumuudessa, jatkosodan ensi hetkinä, Suomen itärajan tuntumassa sijaitsevasta Tyrjän kylästä tuli yksi sodan verisimmistä taistelutantereista. Siellä, keskellä kiivaimpia yhteenottoja, nuoren vihtiläisen Sakari Sandroosin, 21-vuotiaan pikakiväärimiehen, toiminta piirtyi lähtemättömästi Suomen sotahistoriaan. Taistelun luonne oli armoton: Neuvostoliiton joukot olivat jääneet mottiin Tyrjässä ja pyrkivät epätoivoisesti ulos saarroksista heittämällä yhä uusia, massiivisia ihmisaaltoja suomalaisten puolustuslinjaa vastaan. Sandroosin asema oli kriittinen, sillä hänen pikakiväärinsä terävät sarjat olivat usein ainoa este vihollisen läpimurrolle. Hän ei ollut ensikertalainen sodan kauhuissa; kokemusta oli kertynyt jo talvisodasta, jossa hän oli vapaaehtoisena Taipaleenjoella haavoittunut maaliskuun 1940 kovissa taisteluissa. Tämä aikaisempi koettelemus oli valanut häneen sitkeyttä ja kykyä toimia äärimmäisessä paineessa, ominaisuuksia, jotka olivat elintärkeitä Tyrjän helvetissä.

Jaakko Jalmari Kolppanen, Mannerheim-ristin ritari numero 64, nukkui pois 50 vuotta sitten, 2. kesäkuuta 1975, Kannuksessa 73 vuoden iässä. Hänet on haudattu kotikaupunkiinsa, jättäen jälkeensä tarinan poikkeuksellisesta rohkeudesta ja isänmaallisesta uhrautumisesta. Kolppasen syntyi Lohtajalla vuonna 1902, ja hänen elämänsä kertoo Suomen kohtalonhetkistä. Ennen sotia hän eli tavallisen suomalaisen miehen elämää, mutta sotavuodet nostivat hänet esiin poikkeuksellisena yksilönä, jonka teot jäivät historiankirjoihin ja muistoksi tuleville sukupolville. Hänen perintönsä elää edelleen, muistuttaen meitä siitä uhrauksesta, jonka monet tekivät Suomen itsenäisyyden ja vapauden eteen.

Jatkosodan hyökkäysvaiheen alussa, elokuussa 1941, Jalkaväkirykmentti 4, tuttavallisemmin tunnettu nimellä Punamustarykmentti, oli yksi Suomen armeijan iskukykyisimmistä yksiköistä. Sen ripeä ja määrätietoinen eteneminen Karjalan kannaksella ja myöhemmin Itä-Karjalassa sekä Maaselän kannaksella aina vuoden 1941 loppuun saakka oli osoitus erinomaisesta koulutuksesta ja tinkimättömästä johtajuudesta. Nämä taistelut käytiin usein äärimmäisen vaativissa olosuhteissa, korpien ja suomaiden halki, missä koko rykmentti saattoi edetä jopa kymmenen kilometriä tietöntä maastoa päivässä koukaten vihollisen sivustaan. Tämä ainutlaatuinen kyky liikkua vaikeassa maastossa ja yllättää vihollinen osoitti rykmentin poikkeuksellista joustavuutta ja taistelutahtoa.

Kesän 1944 alussa Neuvostoliiton suurhyökkäys Kannaksella synnytti kiivaimmat taistelut Suomen sodankäynnin historiassa, ja Kuuterselän kylä muodostui yhdeksi näiden ratkaisevien torjuntataistelujen polttopisteistä. Tässä äärimmäisen raskaassa tilanteessa Suomen Panssaridivisioonan Rynnäkkötykkipataljoonan Sturmit saivat tehtäväkseen elintärkeän vastahyökkäyksen 14. kesäkuuta 1944. Nämä rynnäkkötykit, jotka olivat jo osoittaneet tehokkuutensa aiemmissa taisteluissa, lähetettiin nyt pysäyttämään vihollisen murskaavaa etenemistä, joka uhkasi murtaa suomalaisten puolustuslinjat. Komppanian toiminnalla oli valtava merkitys koko Kannaksen taistelun kululle, sillä se kykeni aiheuttamaan merkittäviä tappioita Neuvostoliiton panssarijoukoille ja viivyttämään niiden etenemistä.

Kesäkuussa 1944 Suomi koki yhden jatkosodan raskaimmista takaiskuistaan, kun Neuvostoliiton suurhyökkäyksen pyörteissä Viipuri, Karjalan portti, menetettiin. Tämä tapahtuma jätti syvän jäljen suomalaiseen sotahistoriaan ja kollektiiviseen muistiin, ja sen ympärille kietoutuu monia tarinoita urheudesta, uhrauksista ja strategisista virheistä. Vaikka Viipuri oli merkittävä kaupunki ja symboli Karjalan menetykselle, sen kohtalo oli osa laajempaa sotilaallista kokonaisuutta, jossa Neuvostoliitto pyrki murtamaan Suomen puolustuksen ja pakottamaan maan rauhaan. Kesäkuun alussa alkanut massiivinen hyökkäys, jota edelsi raskas tykistökeskitys ja ilmapommitukset, mursi nopeasti suomalaisten asemat Karjalan kannaksella, aiheuttaen perääntymisen toisensa jälkeen ja kohti Viipuria

Kesäkuun 1944 ensimmäiset viikot muistetaan Suomen sotahistoriassa ajanjaksona, jolloin Neuvostoliiton suurhyökkäys Kannaksella koetteli suomalaisten puolustuslinjoja ennennäkemättömällä voimalla. Pääpuolustuslinjan murruttua joukot vetäytyivät uusiin asemiin, joista yksi strategisesti merkittävimmistä oli Kivennavan pitäjässä sijaitseva Siiranmäki. Tämä kukkula, jonka kautta kulki elintärkeä reitti Keski-Kannakselle, muodostui nelipäiväisten, veristen taistelujen näyttämöksi, jossa suomalaiset puolustajat osoittivat poikkeuksellista sitkeyttä ja uhrautuvaa taistelutahtoa ylivoimaisen vihollisen edessä. Taistelun merkitys oli kiistaton, sillä se viivytti vihollista kriittisiä päiviä, antaen suomalaisille joukoille aikaa järjestellä puolustustaistelua etelämpänä ja mahdollistaen näin kokonaispuolustuksen jatkumisen.

Kersantti Onni Mantereen nimi on kaiverrettu suomalaiseen sotahistoriaan poikkeuksellisena panssarintorjuntamiehenä, jonka rohkeus ja taituruus Kiteen Koivikkomäellä heinäkuussa 1941 muodostivat yhden jatkosodan alkuvaiheen merkittävimmistä taistelutapahtumista. Hänen toimintansa osoitti suomalaisen sotilaan sitkeyden ja kyvyn vastata ylivoimaiseen viholliseen tilanteessa, jossa teknologinen etumatka oli Neuvostoliiton panssarijoukkojen puolella. Mantereen suoritukset eivät ainoastaan torjuneet välitöntä uhkaa, vaan kohottivat myös joukkojen taistelutahtoa ja uskoa omiin kykyihin vastustaa hyökkääjää.

Kesäkuun 25. päivä vuonna 1944 syttyi Talissa, Karjalankannaksella, historiankirjoihin merkitty Neuvostoliiton suurhyökkäys, joka muodostui myöhemmin osaksi laajempaa ja verisempää Tali-Ihantalan suurtaistelua. Tämän massiivisen hyökkäyksen päämääränä oli murtaa suomalaisten kolmas puolustuslinja, VT-linja, Kannaksella ja avata tie kohti Suomen sisäosia. Neuvostoarmeija, vahvistuneena merkittävillä panssari- ja tykistöjoukoilla, pyrki hyödyntämään kesän suotuisia olosuhteita ja saavuttamaan nopean läpimurron, joka olisi johtanut Suomen irrottamiseen sodasta ja sen pakottamiseen antautumaan.

Kesäkuussa 1944 Suomen kohtalo roikkui hiuskarvan varassa. Neuvostoliiton suurhyökkäys Karjalan kannaksella oli vyörynyt yli suomalaisten puolustuslinjojen ja Viipurin valtauksen jälkeen puna-armeija yritti jatkaa etenemistään syvemmälle Suomeen, tavoitteenaan mahdollisesti jopa Helsinki. Kuitenkin Tienhaarassa, Viipurin luoteispuolella, odotti yllätys, joka muutti kesän 1944 taistelujen kulkua ratkaisevasti. Tässä pienessä mutta strategisesti merkittävässä maastokohdassa Jalkaväkirykmentti 61 (JR 61), lempinimeltään ”Sextiettan”, onnistui pysäyttämään vihollisen ylivoimaisen hyökkäyksen ja saavuttamaan ensimmäisen, elintärkeän torjuntavoiton, josta ei enää vetäydytty. Tämä taistelu ei ainoastaan osoittanut suomalaisten sitkeyttä ja puolustustahtoa, vaan korosti myös taitavan johtamisen ja joukkojen yhteistyön merkitystä äärimmäisessä paineessa.