Sodankäynnistä jää historiaan ennen kaikkea taisteluiden kulku, mutta sotilaan arki koostui suurimmaksi osaksi odottamisesta. Rintaman ja levon välillä oli pitkiä jaksoja, jolloin aikaa oli liikaa ja tekemistä liian vähän. Juuri näinä hetkinä uhkapelit nousivat esiin. Korttipakka kulki repussa siinä missä ruoka-annos, ja pelistä tuli tapa pitää mieli kasassa, kun ympäristö ei tarjonnut muuta virikettä. Tässä artikkelissa tarkastellaan, millainen rooli onnenpeleillä on ollut sotilaiden elämässä ja miten sama ajanviete on siirtynyt aikojen kuluessa täysin uuteen muotoon.
Uhkapelit osana sotilaan arkea
Pelaaminen seurasi armeijoita kauan ennen nykyaikaa. Roomalaislegioonalaiset heittivät noppaa leireissään, ja keskiajan palkkasotureilla oli omat pelinsä, joiden ympärille kokoonnuttiin iltanuotiolle. Syy oli sama vuosisadasta toiseen. Peli täytti tyhjän ajan, loi yhteishenkeä ja antoi jännitystä tilanteessa, jossa todellinen jännitys odotti vielä edessä. Uhkapeli oli halpa tapa unohtaa hetkeksi se, mihin oltiin menossa.
Pelaamiseen suhtauduttiin kaksijakoisesti. Komentajat tunsivat sen riskit, sillä rahapeli aiheutti riitoja, velkaa ja kurinpidollisia ongelmia leirissä. Monessa armeijassa pelaaminen oli virallisesti kielletty, mutta käytännössä kieltoa oli mahdoton valvoa. Sotilaat pelasivat siitä huolimatta, usein piilossa esimiehiltä. Kielto siirsi pelaamisen syrjään mutta ei poistanut sitä.
Korttipelit ja arpa kentällä
Suomalaissotilaiden keskuudessa kortit olivat tavallinen ajanviete korsuelämässä. Pitkät asemasodan jaksot tarjosivat runsaasti tilaisuuksia, ja korttipeli kuului iltojen vakiokalustoon tupakan ja kahvin rinnalla. Peleistä osa oli puhdasta ajanvietettä, osassa liikkui rahaa tai tupakka-annoksia panoksina. Pienet panokset pitivät jännityksen mukana ilman, että kukaan menetti mitään ratkaisevaa.
Arpajaiset taas saivat virallisemman roolin. Niitä järjestettiin varojen keräämiseksi ja mielialan kohottamiseksi, ja niiden tuotto ohjattiin usein rintaman tai kotirintaman tukemiseen. Onnenpeli sai tällöin hyväksytyn muodon, kun sen tuotto palveli yhteistä päämäärää. Sama veto, joka leiriköyhässä korttipelissä oli kurinpidollinen riski, muuttui sallituksi, kun se puettiin keräyksen asuun.
Onni ja taikausko sotilaan mielessä
Uhkapeli kietoutui rintamalla tiiviisti taikauskoon, eikä se ole sattumaa. Sotilas eli ympäristössä, jossa oma kohtalo tuntui riippuvan sattumasta enemmän kuin omista teoista. Luoti osui tai ei osunut, ja sitä oli mahdoton ennakoida. Tällaisessa tilanteessa onnenpeli oli pienoismalli koko olemassaolosta. Siinä saattoi kokea hallinnan tunnetta sattuman keskellä, vaikka lopputulos oli yhtä arvaamaton kuin itse sota.
Monella sotilaalla oli onnenesineitä, lempinumeroita ja omia rituaalejaan, jotka kulkivat pelipöydästä taistelukentälle. Sama esine, joka toi onnea korteissa, uskottiin suojaavan myös tulen alla. Peli ei siis ollut vain ajanvietettä vaan tapa käsitellä pelkoa ja epävarmuutta. Voitto pöydässä antoi pienen toivon kipinän, ja häviö oli halpa hinta verrattuna siihen, mitä ulkona oli pelissä. Juuri tämä psykologinen puoli teki pelaamisesta niin sitkeää, ettei mikään kielto sitä koskaan kitkenyt.
Pelaaminen siirtyy digiaikaan
Onnenpelin perusvietti ei ole kadonnut mihinkään, vaikka korsut ovat jääneet historiaan. Sama jännityksen ja ajanvietteen tarve elää yhä, mutta ympäristö on toinen. Nykyään peli löytyy puhelimesta sen sijaan, että pakka kaivettaisiin repusta. Siinä missä rintamasotilas pelasi pienillä panoksilla, koska enempää ei ollut, nykypelaaja voi tehdä saman valinnan tietoisesti. Esimerkiksi matalan talletuksen casinot toimivat samalla periaatteella kuin korsun korttipeli aikoinaan: panos pidetään niin pienenä, ettei häviö satu, ja viihde säilyy viihteenä. Pieni panos oli järkevää tuolloin ja on sitä yhä.
Historiallinen jatkumo on tässä selvä. Pelaamisen muoto on muuttunut nopanheitosta digitaaliseksi, mutta sen tehtävä on pysynyt samana. Se täyttää odotuksen hetket ja antaa pienen jännityksen arkeen. Erona on lähinnä se, että nykyään pelaaja voi itse päättää rajansa, kun taas leirissä rajan asetti tyhjä kukkaro. Jos haluat tarkemman kuvan siitä, millaista arki rintamalla todellisuudessa oli, Osasto Kuismasen tarina avaa hyvin sotilaiden elämää taisteluiden välissä.
Uhkapeli on kulkenut ihmisen mukana sodissa ja rauhassa läpi historian. Se kertoo jotain olennaista siitä, miten mieli etsii jännitystä ja yhteyttä silloinkin, kun olosuhteet ovat ankarat. Pelin merkitys ei ollut koskaan vain rahassa vaan siinä yhteisessä hetkessä, jonka se loi pöydän ympärille. Korttipakka kokosi miehiä yhteen tavalla, johon harva muu ajanviete pystyi. Korsun korttipöydästä on pitkä matka nykyiseen näyttöön, mutta sama inhimillinen tarve sitoo nämä kaksi yhteen. Historia osoittaa, ettei pelaaminen ole uusi ilmiö vaan vanha tapa selvitä odotuksen tyhjyydestä.