admin

Jatkosodan melskeissä, kaukana päätaistelulinjoista, käytiin useita pienempiä, mutta sitäkin merkittävämpiä kamppailuja, joista KV-Joen taistelut ovat yksi vaikuttavimmista esimerkeistä. Nämä kaksi erillistä, mutta yhtä lailla dramaattista yhteenottoa olivat suomalaisille sotilaille todellisia ihmeselviytymisiä, joissa pienen joukon periksiantamaton puolustuskyky ja periksiantamattomuus punnittiin äärimmilleen.

Jatkosodassa Suomen ja Neuvostoliiton välinen rintamalinja oli monin paikoin harva, ja pitkät osuudet, jopa satoja kilometrejä, olivat yksinomaan kenttävartioiden valvonnassa. Nämä pienet, usein eristetyt etuvartioasemat olivat elintärkeitä rintaman vakauden kannalta, toimien ensimmäisenä puolustuslinjana ja mahdollistaen vihollisen liikkeiden seurannan. Kenttävartioita vastaan hyökättiin säännöllisesti, mikä teki niistä jatkuvan uhan kohteita, mutta ne eivät olleet pelkästään passiivisia puolustuspisteitä. Niistä käsin tehtiin myös rohkeita vastahyökkäyksiä vihollisen selustaan, mikä osoitti niiden miehistön korkean taistelutahdon ja taktisen merkityksen. Esimerkiksi 14. divisioonan vastuualueella, joka ulottui peräti 200 kilometrin mittaiseksi, toimi valtava määrä kenttävartioita – Rukajärven lohkolla niitä oli peräti 45–50, mikä korosti niiden välttämättömyyttä laajan ja harvaan miehitetyn rintaman hallinnassa.

Everstiluutnantti Kuiri sai pelottoman soturin ja taitavan johtajan maineen jo talvisodan Summan ankarissa taisteluissa. Kapteeni Kuiri johti JR 15 pataljoonaa Lähteen lohkolla, ja tilanne vaati luovuutta: hänen kerrotaan hyödyntäneen bensapulloja ja kasapanoksia panssareiden tuhoamiseen niiden sivuista ja selustasta. Kymmenien vaunujen tuhoutuminen kertoi sekä taktiikan tehokkuudesta että komentajan rohkeudesta, kun punalentäjät seuraavana päivänä ihmettelivät palavia jälkiä asemissa.

Kesän 1941 kuumuudessa, jatkosodan ensi hetkinä, Suomen itärajan tuntumassa sijaitsevasta Tyrjän kylästä tuli yksi sodan verisimmistä taistelutantereista. Siellä, keskellä kiivaimpia yhteenottoja, nuoren vihtiläisen Sakari Sandroosin, 21-vuotiaan pikakiväärimiehen, toiminta piirtyi lähtemättömästi Suomen sotahistoriaan. Taistelun luonne oli armoton: Neuvostoliiton joukot olivat jääneet mottiin Tyrjässä ja pyrkivät epätoivoisesti ulos saarroksista heittämällä yhä uusia, massiivisia ihmisaaltoja suomalaisten puolustuslinjaa vastaan. Sandroosin asema oli kriittinen, sillä hänen pikakiväärinsä terävät sarjat olivat usein ainoa este vihollisen läpimurrolle. Hän ei ollut ensikertalainen sodan kauhuissa; kokemusta oli kertynyt jo talvisodasta, jossa hän oli vapaaehtoisena Taipaleenjoella haavoittunut maaliskuun 1940 kovissa taisteluissa. Tämä aikaisempi koettelemus oli valanut häneen sitkeyttä ja kykyä toimia äärimmäisessä paineessa, ominaisuuksia, jotka olivat elintärkeitä Tyrjän helvetissä.

Jaakko Jalmari Kolppanen, Mannerheim-ristin ritari numero 64, nukkui pois 50 vuotta sitten, 2. kesäkuuta 1975, Kannuksessa 73 vuoden iässä. Hänet on haudattu kotikaupunkiinsa, jättäen jälkeensä tarinan poikkeuksellisesta rohkeudesta ja isänmaallisesta uhrautumisesta. Kolppasen syntyi Lohtajalla vuonna 1902, ja hänen elämänsä kertoo Suomen kohtalonhetkistä. Ennen sotia hän eli tavallisen suomalaisen miehen elämää, mutta sotavuodet nostivat hänet esiin poikkeuksellisena yksilönä, jonka teot jäivät historiankirjoihin ja muistoksi tuleville sukupolville. Hänen perintönsä elää edelleen, muistuttaen meitä siitä uhrauksesta, jonka monet tekivät Suomen itsenäisyyden ja vapauden eteen.