Uusi sotahistoriakirja Äyräpään Ärjy ja Äänisen Aleksandra / tietokirja

Sotaveteraanit on hyvin iäkästä ja vauhdilla harvenevaa väkeä, mutta vielä löytyy heitä, jotka kykenevät kertomaan sotakokemuksistaan. Tätä ainutlaatuista aineistoa jahtaa muistitiedosta kiinnostunut tutkija FT Jaana Laamanen. Äyräpään Ärjy ja Äänisen Aleksandra on maitolaiturimaisteriksikin kutsutun kansatieteilijän neljäs muistitietopohjainen tietokirja on ilmestynyt. Siinä tiedonantajina ovat nyt 100-vuotias kolmen sodan veteraani Hämeenkyröstä ja 94-vuotias naispuolinen heimoveteraani Tampereelta.

Äyräpään Ärjy

Armas Koivisto (syntynyt 1918) palveli talvisodassa täydennysmiehenä jääkärieversti Matti Laurilan joukoissa Jalkaväkirykmentti 23:ssa ja on viimeisiä elossa olevia ”Äyräpään Ärjyjä”. Äyräpään taistelussa 5.3.1940 nurmolaiset uskoivat Korkeimman suojelukseen. ”Ei siellä kyllä suojellu kukaan. En tiedä vai suojeliko minua? Kyllä niin paljo tuli kuule mullekin ranua [kranaatteja] siellä kirkkomäessä.” Venäläisten kerrottiin myöhemmin päivitelleen, kuinka moinen kourallinen miehiä oli heitä pidätellyt, ja etteivät he olisi tehneet rauhaa, jos olisivat tienneet, millainen suomalaisten tilanne oli.

Talvisodan päätyttyä Armas Koivisto joutui alokaskoulutukseen Suomen kasarmille Hämeenlinnaan. Jatkosodassa ja Lapin sodassa hän palveli muonittajana Laguksen Panssaridivisioonan esikunnassa. Koivisto kokkaili herroille parin vuoden ajan Äänislinnassa, paistoi lintuja, jäniksiä ja karhujakin,ja tarjoilikin kasinolla. Välillä Koivisto vei pojille ruokaa linjaan. Hän oli mielellään muonittajana, sillä oli saanut talvisodassa ”pyssyhommista” tarpeekseen. Suur-Suomi -innosta Koivistolla ei ollut tietoa: ”Tavallista vaan, ei mitään intoa: loppus, että päästäisiin täältä.”

Osin epäselviksi jääneiden tapahtumien seurauksena Koivisto sai Äänislinnassa kavaltamisesta vankilatuomion. Kovien rangaistusten tarkoituksena oli pitää taistelumoraali korkeana pelotusvaikutuksen avulla. Taipaleen vankileirillä Koivisto ihmetteli, miksi he olivat siellä. ”Sota oli päällä, miksei määrätty linjaan?” ”Meitä oli liian paljon.” Koiviston kertoma vankileiriltä on hyvin kiinnostava sekä harvinaisuutensa että kiusallisuutensa takia. Armas Koivisto kertoi muutakin sellaista, joka on jätetty pois monesta sotaveteraanimuistelmasta. Kaikilta osin tämä kirja ei imartele häntä suomalaisena sotilaana. Arvostan Koivistoa myös tämän takia.       

Kantakorttinsa mukaan sotamies Koivisto toimi myös taistelulähettinä, oman arvionsa mukaan lähinnä henkivartijana ja palvelijana. Jatkosodan loppurytinöissä Talissa [Tali-Ihantalan taistelut 25.6.– 9.7.1944] kukaan ei halunnut lähteä viemään linjaan ruokaa. ”Pojat ilahtui kun vein heille ruokaa.” ”Ei siellä kysytty ajokorttia.” Tällä kertaa Koivisto oli saanut kuskin ja seisoi kuorma-auton lavalla. ”En mä mitään pelänny. Ei mulla ollu mitää pelättävää, ku ei ollu ketää.” Ei siis ollut perhettä, joka olisi jäänyt suremaan. ”Kovat pelit siellä oli.”

Äänisen Aleksandra

Aleksandra Lazieva o.s. Karpina (syntynyt 1925) puolestaan on harvoja naispuolisia jatkosodan heimoveteraaneja. Hän on isänsä puolelta karjalainen ja äitinsä puolelta venäläinen. Aleksandra oli 16-vuotias kun suomalaissotilaat tulivat hänen kotiinsa Sungunniemellä, Äänisellä, marraskuussa 1941. Ensimmäinen sisälle tullut sotilas sanoi: ”Päivää” ꟷ ja Aleksandra kuuli elämänsä ensimmäisen suomalaisen sanan, jonka ymmärsi tervehdykseksi. Myöhemmin eräs sotilas sanoi hänelle: ”Älä pelkää: finski soldat niet huligan”, otti rintataskustaan keksin ja antoi sen Aleksandralle. Mies näytti kädellään kolmea korkeutta ja laittoi kätensä sydämensä kohdalle. Aleksandra tajusi, että miehellä itsellään on kolme lasta.  

Äitinsä kannustamana Aleksandra hakeutui Itä-Karjalan sotilashallinnon palvelukseen edeten keittiöapulaisesta tulkiksi ja kirjanpitäjäksi. Palvelusta kesti kolme vuotta. Suurlahdessa hän tapasi tamperelaisen sotilaan, Tauno Uotilan. Rakkaustarinan ainekset olivat koossa, mutta asiat menivät toisin. Aleksandra ei saanut jäädä Suomeen. Jatkosodan päätyttyä Aleksandra joutui KGB:n kynsiin suomalaisyhteyksiensä takia. Häntä seurattiin ja kuulusteltiin. Vielä vuonna 2015 tämä 90-vuotias paluumuuttaja kysyi allekirjoittaneelta: Ei kai KGB kiinnostu hänestä näiden asioiden tullessa julki?   

Tämän kirjan päähenkilöitä yhdistävät elämän ankeat alkuasetelmat. Armas, avioton lapsi,  joutui jo pienenä lastenkotiin. Sieltä hänet lähettiin alle kouluikäisenä varttumaan maalaistalossa ja vahvistumaan talon töissä. Aleksandran perhe jäi puille paljaille kun Makar-isä ammuttiin maaliskuussa 1938. Lapsista ne, jotka kykenivät tekemään jo jotain työtä, oli lähetettävä ruuan perässä sukulaisten luo.

Armas Koivistoa ja Aleksandra Lazievaa yhdistävät myös muun muassa toiveiden toteutuminen paremmasta elämästä ja omasta perheestä. He molemmat tekivät pitkän päivätyön Armas kaivosmiehenä ja Aleksandra kirjapitäjänä. Ja elämänmyönteisyys näyttää säilyneen heillä molemmilla läpi pitkän elämän. 

FT Jaana Laamanen on muistitiedosta kiinnostunut tutkija. Äyräpään Ärjy ja Äänisen Aleksandra on maitolaiturimaisteriksikin kutsutun kansatieteilijä neljäs muistitietopohjainen tietokirja. Helsingin yliopistoon tehty väitöskirja Maitolaiturilla, on vuodelta 2001. Maaseudun elämän lisäksi Jaana on tallentanut sotakokemuksia viime sotien sota- ja kotirintamalta. Työ suomalaisen kulttuuriperinnön parissa kumpuaa osin omista juurista, jotka ovat syvällä kivisen pellon mullassa Etelä-Savossa. Tämä tyttö ei mennyt merta edemmäs kalaan: sotaveteraani-isä, maanviljelijä Mikkelin maalaiskunnasta, oli hänen ensimmäinen tiedonantajansa.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.