Partisaani on yleinen nimitys sotilaalle tai taistelijalle, joka taistelee sissinä yleensä miehitetyllä alueella kuulumatta varsinaiseen taisteluosastoon. Esimerkiksi venäläisten partisaanien kerrotaan iskeneen Suomeen jatkosodan vuosina 1941-44 ainakin 45 kertaa. He surmasivat iskuissa yli 150 siviiliä, joista suuri osa oli lapsia ja naisia. Partisaanit tekivät iskuja ainakin 32 siviilikohteeseen. Tuhoisimmat iskut kohdistuivat Lappiin Lokan ja Seitajärven kyliin, jotka olivat kaukana sotilaskohteista. Osa kohteista oli tiettömän taipaleen takana olevia yksinäisiä erämaataloja, kuten Sodankylän Yliluirolla olevat kahden Maggan saamelaisperheen talot. Seitajärvelle iskivät partisaaniosastot Poljarnik ja Bolesvik, Lokkaan Stalinets.
Kaikkien osastojen vahvuus oli noin 80 partisaania. Poljarnik ja Bolshevik suuntasivat Seitajärvelle ja Stalinetsin kohteena oli Lokan erämaakylä. Ennen tuhoamisiskua partisaanit seurasivat kylien elämää
muutamia päiviä. Seitajärvellä kylän lapset kuulivat jopa venäjänkielistä puhetta suon takaa, mutta kylän vartio-osaston päällikkö vääpeli Martti Aaltovirta ei uskonut lapsia vaan päinvastoin kielsi levittämästä perättömiä huhuja. Vääpelin laiminlyönti kostautui pian julmalla tavalla.
Seitajärven kylään hyökänneen partisaaniosaston Poljarnikin johtajia. Toinen oikealta on Poljarnikin komentaja Daniil Podopljokin. Kuva: Karjalan tasavallan kansallisarkisto
Tätä lukiessa voi välillä käydä myös tsekkaamassa uudet kasinopelit netissä, sillä siinä missä kasinopelit ovat täysin onnenpelejä, ja niillä saa elämäänsä turvallista viihdettä ja jännitystä, jatkosodan iskut olivat tiukempaa käsiteltävää sen ajan ihmisille, varsinkin jos asumus oli lähellä rajaa.
Sotakesä 1944
Kaukana pohjoisessa, itäisen naapurin kiihkeästi kosiman Suomi-neidon vasemman käsivarren turvallisen tuntuisessa kainalossa, sijaitsi Savukoski. Harvaan asutun lappilaisen kunnan koillisnurkassa, tiettömän taipaleen takana, kohosi Korvatunturi. Osin Suomen puolella, osin nykyisen Venäjän.
Savukosken kunnan toisella laidalla, lännessä, oli puolestaan idyllinen Seitajärven erämaakylä. Sinisestä ja kalaisasta järvestä kohosi ihmishahmoinen kivipaasi, Seita. Edellisen vuosisadan lopulla oli luonnonkauniiseen paikkaan ihastunut Kittilästä saapunut Mikko Ranta, joka muutti nimensä Arajärveksi, läheisen suuremman järven mukaan. Nyt hyvin hoidetut ja punaisiksi maalatut Jalmari, Abiel ja Matti Arajärven talot muodostivat pienen kylän keskustan, ne sijaitsivat lähellä toisiaan.
Hieman kauempana oli Ylilokan pirtti, Seita-Matin tytär Alma oli saanut tuotua sulhasensa Aleksin kotikylää asuttamaan. Ja Seitajärven rantaa etelään seisoi Ollilan talo, jonne Matin toinen tytär Marja oli puolestaan houkutellut Johanneksen, oman miehensä. Vain viisi perhettä ja taloutta, samaa sukua.
***
Sota oli kaukana pienestä kylästä. Se oli kaukana rajan takana, jossa Arajärven suvun pojista Toivo, Onni ja Eemil suorittivat velvollisuuttaan isänmaansa puolesta siellä jossain, Hannes oli haavoittunut ja toipumislomalla kotona toimien samalla vartiomiehenä. Jos ei oteta huomioon vanhempien miesten omia kivääreitä ja vääpeli Martti Aaltovirran johtamaa vaatimatonta yhdeksänmiehistä vartioasemaa, kylän puolustus lepäsi pääluvun mukaan naisten ja lasten varassa. Ja lapsistakin suurin osa oli tyttöjä.
Heinäkuun neljännen päivän aamuna kolme tytöistä oli lähtenyt viemään kylän viittätoista lehmää laiduntamaan lähistön Porkkaharjulle. Kun lehmät olivat luonnonlaitumellaan, tytöt kiipesivät leikkipaikalleen harjanteen laelle. Kapean jängän takaa kuului selvästi venäjänkielistä puhetta.
Tytöt palasivat heti kylään ja kertoivat asiasta Tyyne Arajärvelle, Matin kolmannelle ja vielä kotona asuvalle aikuiselle tyttärelle. Seita-Matin taloon oli sijoitettu vartioasema, ja Tyyne välitti tiedon vartiopäällikkö Aaltovirralle. Martti Aaltovirta oli suojeluskuntalainen ja savukoskelaisia aliupseereita, edellisen vuoden tammikuussa esikunta oli ylentänyt hänet kunnostautumisen johdosta.
– Ei saa pelotella ihmisiä tyhjillä puheilla, vääpeli Aaltovirta tuumi.
Seitajärvellä oltiin saatu olla rauhassa, itärajalle oli matkaa. Moskovan Tiltullekin vain naureskeltiin, kun punainen propagandaääni radiossa uhkasi, että Savukosken kauppalan kylään hyökättäisiin heinäkuun alussa. Savukoski ei ollut edes kauppala, lähin kauppala oli Rovaniemi. Paljonpa tiesivät. Kun seuraavana päivänä karjaveräjän läheltä löytyi jalanjälkiä, nekin uskottiin lasten tekemisiksi. Yövartiointia oli turha asettaa, sitä ei ollut aikaisemminkaan järjestetty. Yksi vartiomiehistä sai lähteä vielä omille asioilleen Värriön lähikylään.
”Ei saa pelotella ihmisiä tyhjillä puheilla”
Lapset leikkivät valoisassa kesäyössä polttopalloa lähes puoleen yöhön, kunnes oli aika mennä nukkumaan. Kesäksi nuorisolle oli kunnostettu nukkumapaikkoja aittoihin ja ullakoille. Ylilokan tyttäristä 14-vuotias Leila ja Ollilan 17-vuotias viehättävä Eliisi olivat vaarinsa Seita-Matin talossa apuna, siellä kun asui vartiomiehiä ja leskeksi jääneen Matin perheestä paikalla oli vain Tyyne.
Ennen nukahtamistaan Abiel Arajärvi havahtui koirien haukuntaan, ne olivat haukkuneet jo edellisenä päivänäkin poikkeuksellisen paljon. Aidan takana saattoi liikkua hirvi. Hän ehdotti sotamies Viljo Metsolle, että mies ottaisi kiväärinsä ja menisi tarkistamaan asian.
– Jos vaikka saisit isomman paistin, niin palvattaisiin sitä savusaunassa.
Tunnit kuluivat, sotamies Metso ei palannut takaisin. Tuskin hän eksyisi tutussa maastossa, ja Abiel Arajärvi meni nukkumaan.
Kellon viisarit kulkivat eteenpäin, näyttivät jo kolmea. Hannes Arajärvi heräsi, vilkaisi pöydänkulmalla ollutta ajannäyttäjää ja päätti käydä ulkona tarpeillaan. Hänen astuessaan portaille jostain kuului yksinäinen pistoolinlaukaus. Tuntui oudolta, jos joku metsästi vesilintuja keskellä yötä. Kun hän otti muutaman askeleen navetan suuntaan, seurasi konetuliaseen laukausten sarja miehen kulkua. Nuorukainen pyörähti ympäri ja syöksyi takaisin taloon sisälle.
– Nyt äkkiä ylös ja metsään, vihollinen on nurkkajuuressa!
Hätääntyneet ihmiset eivät löytäneet vaatteitaan, aikaa ei ollut etsimiseen. Hannes Arajärvi veti päälleen villahousut ja armeijan kesäpuseron, naulasta mukaan tarttui konepistooli. Talon väki seisoi hämillään pihamaalla.
– Metsään suojaan!
Partisaanien hyökkäys oli alkanut. Laukaukset ja konetuliaseiden rätinä herättivät nukkuvan Seitajärven kylän 7.7.1944 kello 3.30.
Neuvostoliittolaiset partisaaniosastot Bolsevik ja Poljarnik olivat tarkkailleet jo muutamia päiviä Seitajärveä. Partisaanit olivat lähteneet matkaan Kantalahden alueelta 23.6.1944 ja tunkeutuneet Suomeen yhdessä kolmannen Stalinets-osaston kanssa, joka oli erkaantunut muista Sotatunturin jälkeen ja suunnannut kohti Lokan kylää.
”Nyt äkkiä ylös ja metsään, vihollinen on nurkkajuuressa!”
Seitajärvelle 152 miehen ja naisen muodostama partisaanijoukko oli saapunut Alakurtin, Kuolajärven ja Kouteron kautta neljä päivää aikaisemmin kohtaamatta suomalaisia. Porkkaharjun lähistölle tehtiin tilapäinen tukikohta.
Poljarnikin johtajana oli Daniel Podopljokin, Bolsevikia komensi Georgi Kalashnikov. Hyökkäystä Seitajärven kylään johti Podopljokin, joka määräsi joukkueenjohtajansa Jevsejevin ja Krukovin muodostamaan hyökkäysosaston, jossa oli neljä 12 miehen ja naisen ryhmää. Hyökkääjät valittiin pääosin Poljarnikistä, Kalashnikov luovutti vain kymmenen miestä operaatioon. Se riitti, vaikka Podopljokin viestitti Belomorskin esikuntaan Seitajärvellä olevan kokonainen rykmentti suomalaisia sotilaita.
Hyökkäys valmisteltiin huolellisesti. Seitajärven kylästä tehtiin tarkka peitepiirros ja pikakiväärien paikat määrättiin ennalta. Yksi ryhmä hiipi metsän suojissa Seitajärven kylän keskustan lähelle, kaksi ryhmää saartoi talot toiselta laidalta ja neljäs siirtyi idemmäksi Ollilan talon lähistölle. Samalla he katkaisivat puhelinjohdot.
***
Venäläiset ampuivat silmittömästi kaikkea, mikä liikkui. Vartiotalosta juoksivat ulos vääpeli Aaltovirta ja sotamies Matias Niiranen, joille Hannes Arajärvi kertoi ohjanneensa kotiväen metsään.
– No niin lienee paras, Aaltovirta totesi ja miehet lähtivät heidän peräänsä.
Viholliset lähestyivät pellon takana. Tyyne Arajärvi juoksi kohti metsän reunaa, kunnes räjähtävä luoti osui häntä takaraivoon. Vääpeli Martti Aaltovirta haavoittui ja kaatui tajuttomana maahan, sotamies Eino Parikka sai surmansa. Vartiomies Auno Pulska oli komennusvuosiensa aikana mennyt naimisiin Jalmari Arajärven tyttären Ellin kanssa. Heillä on pieni, puolivuotias tytär Ritva. Aunon paon katkaisi pellon laidalle metsikköön sijoitettu partisaanien pikakivääri.
Luodit repivät säleitä talojen hirsiseinistä, lapset itkivät sydäntäsärkevästi. Suomea puhuva partisaani kysyi kiinniotetulta Jalmari Arajärveltä, onko talossa vielä ketään sisällä. Jalmari ei ollut varma, olivatko kaikki vartiomiehet ulkona.
– En minä tiijä. Tuskinpa siellä on kettää.
Taloja sytytettiin tuleen ja vankeja lähdettiin kuljettamaan kohti metsää, Abiel Arajärven navetan ohi. Sinne olivat paenneet ikkunasta Suojeluskunnan osoittaman kodinturvakiväärinsä kanssa Abiel, hänen vaimonsa Miina puolitoistavuotias Pekka sylissään, sekä kaksitoistavuotias Maila. Isän tuska oli hirvittävä. Kuusivuotias Katri ja kolmevuotias Maija-Liisa olivat jääneet sisälle taloon.
Naispartisaani, vihreät pihkaantuneet housut ja mustat saappaat jaloissaan sekä kevyt takki auki, käveli edestakaisin pihamaalla.
– Tulkaa kaikki tänne! Olemme ystäviänne, kun meitä ei enää ammuta. Teille ei tehdä pahaa, jos antaudutte!
Abiel ei nähnyt, kuinka itkevät Katri ja Maija-Liisa tulivat mökin ovelle. Heidät liitettiin vankijonoon.
Kivinavetassa piilouduttiin parhaan mukaan. Talonväki kokeili tamman ja varsan karsinaa, mutta koska varsa oli tottunut leikkimään lasten kanssa, sieltä oli lähdettävä. Tömistely olisi paljastanut piiloutujat. Pieni Pekka katseli äitinsä sylissä peloissaan.
– Pekka älä puhu, ryssä ampuu, äiti vetosi.
– Ampuu, ampuu, Pekka toisti hitaasti.
Navetan ovi aukesi. Sisään tullut mies puhui puhdasta suomenkieltä. Se tuntui rauhoittavalta ja Maila nousi polviasentoon.
– Jos perkele et pane maata, Abiel kuiskasi hiljaa.
Partisaanit eivät huomanneet mitään ja poistuivat takaisin ulos. Hetken kuluttua navetan ovi aukesi uudelleen ja lapset näkivät neuvostopartisaanin jalat
– On täällä yksi.
He olivat varmoja, että heinien alle piiloutuneet on huomattu. Samaan navettaan piiloon tulleella Seita-Matilla oli valkoiset flanelliset alusvaatteet, jotka kuulsivat hämärässä. Partisaani kuitenkin vain taputti hevosta ja vei tamman ulos. Hyökkääjien äänten loitonnuttua Abiel syöksyi ulos ja yritti epätoivoisesti palavaan taloonsa. Hän ei edelleenkään tiennyt, olivatko tytöt vielä sisällä.
Ollilan talo oli muista noin kilometrin päässä, ja sen isäntä Johannes porometsässä vasanleikkauksessa Lokassa. Laukausten hälyttämänä emäntä Marja Ollila komensi lapset ensin navettaan, ja sieltä lantaluukun kautta pakoon rantapolkua pitkin. Ensimmäisenä juoksivat Sirkka, Yrjö ja Soini. Sotilaspoikana jo toiminut Valtteri jäi varmistamaan, että äiti ehtisi mukaan. Kuului laukauksia ja äiti kompastui, mutta häneen ei osunut.
– Juoskaa eteenpäin, Valtteri huusi.
Metsän reunassa odottivat muut lapset, mutta Valtteria ei vain kuulunut.
***
Hannes Arajärvi syöksyi konepistooleineen kohti kylää kiertävää aitaa ja sen vieressä olevaa ojaa, pysähtyen lopulta katsomaan ympärilleen. Järven suunnassa vihollisia näytti olevan harvemmassa, mukaansa hän sai vieraisilla olleen serkkunsa Voitto Myllyn. Nuorukaiset syöksyivät eteenpäin, kunnes Voitto huudahti Hannekselle tämän haavoittuneen. Hän ei ollut itse edes tuntenut osumaa selässään.
”Auta rakas Jumala tässä tilanteessa.”
Konepistoolin sarja repi lisää reikiä Hannes Arajärven puseroon ja hän kaatui ojaan. Aidan raosta Hannes näki kaksimetrisen, tukevan partisaanin seisovan kymmenen metrin päässä. Partisaani nosti konepistoolin poskelleen ja aidan säleet lentelivät haavoittuneen suomalaisen selkään. Hannes Arajärvi laski oman konepistoolinsa ojan reunalle ja risti kätensä.
– Auta rakas Jumala tässä tilanteessa. Minä en voi enää itselleni mitään.
Hannes Arajärvi ryömi matalana ojan pohjaa pitkin, haavoittumisesta heikkona huomaamattaan jopa serkkunsa Voiton yli. Viiden metrin päässä hän kääntyi ja raotti ojanreunan heinikkoa. Suurikokoinen partisaani vahti sormi konepistoolin liipaisimella kohtaa, jossa suomalainen oli alun perin ollut.
Hannes Arajärvi siirsi varovasti konepistoolinsa aidan rakoon ja tähtäsi tarkasti kohti venäläisen sydäntä. Lyhyt sarja ja pitkä mies kaatui.
Toinen partisaani saapui hetken kuluttua paikalle ja nuoret suomalaismiehet uskoivat loppunsa tulleen viimeistään nyt. Partisaani meni kuitenkin vain ammutun luo, koetti ranteesta sykettä, nousi ylös ja teki kunnia neuvostokansan sankarille. Sen jälkeen partisaani käveli kohti hyökkääjien pääjoukkoa.
Hannes Arajärvi näki omaistensa olevan piiritettynä. Naiset olivat ehtineet juosta jo melko kauas, kunnes vihollinen tuli metsästä vastaan. Nyt heidät marssitettiin takaisin kohti kotitaloa.
***
Vankien kokoontumispaikalla seisoi venäläisten raportoima vaarallinen suomalainen vihollisrykmentti. Jalmari, 55, seisoi alushoususillaan ja aluspaidassa, Ainolla, 51, oli vain yöpaita. Vanhimmat tytöt Anna-Liisa, 16, Martta, 15, Leila, 14 ja Siiri, 13, tulivat heidän lähelleen kuin turvaa etsien. Ellillä oli sylissään pieni Ritva.
Kyläläiset komennettiin jonoon, jossa joka toinen oli vanki, joka toinen partisaani. Kahdeksanvuotias Mirja ja neljävuotias Valma joutuivat ottamaan oman paikkansa, mutta Katri ja Maija-Liisa saivat kulkea käsi kädessä.
Etummaisena kulki partisaani ja varastettu hevonen. Kyläläiset taivalsivat karjatietä jonossa ja pienimmät tytöt itkivät. Hätä vain lisääntyi, kun partisaanien jälkiosasto sytytti taloja tuleen ja räjäytti kylän kaivot. Kytkettynä olevat lehmät mylvivät palavissa navetoissa. Partisaaninainen nojasi puuhun ja katseli ohikulkevia vankeja.
– Ei teille mitään tehdä.
Nuori partisaanimies oli vienyt mukanaan seinäkellon, mutta kyllästyi kantamiseen ja heitti sen metsään. Puolen tunnin kuluttua tultiin pehmeälle suolle. Lapset auttoivat toisiaan ja hevonenkin pakotettiin eteenpäin. Sen upottua kylkiään myöten partisaanit ampuivat hevosen.
Varttuneemmat tytöt hivuttautuivat jonon sivulle ja harkitsivat pakoa. Naispartisaani huomasi suunnitelman.
– Jääkää vapaaehtoisesti, niin pääsette kohta lähtemään pois. Mitään pahaa ei tapahdu.
Tytöt palasivat jonoon. Raskaan marssin jälkeen päästiin korpimetsään, jossa odotti partisaaneja syömässä. Siellä istui myös sotilaspoika Valtteri Ollila kahden vihollisen välissä kaatuneella puulla. Jalmari Arajärvi ja Eliisi Ollila oli jo viety eroon muusta joukosta. Partisaaninaiset kuulustelivat vanhimpia tyttöjä, jonka jälkeen myös heidät kuljetettiin sivummalle.
”Mitään pahaa ei tapahdu.”
Kun hyökkääjät olivat syöneet, uhreilta sidottiin silmät. Mirja istui äitinsä sylissä ja näki siteensä alta, kuinka eteen astunut partisaani ampui äitiä, joka ei enää sen jälkeen pitänyt Mirjasta kiinni. Hän näki, kuinka pientä Katria pistettiin puukolla. Sitten hän tunsi itseään osuvan niskaan ja kaatui. Mirja ei kuitenkaan kuollut, vaan makasi hiljaa hengittäen ja yritti varovasti siirtää sidettä paremmin silmilleen.
Yksi partisaaneista huomasi liikkeen, ja nosti tytön jalasta ilmaan lävistäen hänet pistimellä. Iskettyään nuorta tyttöä toisen kerran pistimellä rintaan partisaani heitti hänet maahan ja potki sammaleita päälle peitteeksi.
Ollilan talosta lantaluukun kautta paennut Marja Ollila oli juossut uuvuttavan matkan kolmen lapsensa kanssa Värriön kylään. Hän saapui Betti Vaaran talolle puolentoista tunnin kuluttua hyökkäyksestä.
– Varhain olette liikkeellä, Vaaran talonväki ihmetteli.
Kun asianlaita selvisi, Maria Vaara lähti Värriöjärven yli veneellä viemään partisaanihyökkäyksestä tietoa kenttävartioon. Siellä oltiin epäuskoisia.
– Ei tänne saa tulla valehtelemaan.
– Ei ole vale, partisaanit hyökkäsivät aamuyöstä Seitajärvelle ja ensimmäiset pakolaiset ovat jo täällä!
Vartiopäällikkö yritti soittaa Seitajärvelle, mutta siellä ei vastattu. Sen jälkeen hän otti yhteyttä Erillisosasto Savukoskeen.
***
Erillisosasto Sau oli perustettu vuoden 1942 lopulla Rovaniemellä, sen tehtävä oli puolustaa rajaseudun asukkaita ja jahdata tuhotöitä tehneitä partisaaneja. Rovaniemeltä osasto siirrettiin tukikohtaansa Savukosken Saunakankaalle, jolloin siihen kuului viisi erillistä kevytjoukkuetta sekä esikuntajoukkue. Kun mukaan liitettiin vielä kaksi komppaniaa, tuli suojapataljoonan kokonaisvahvuudeksi 600-700 miestä.
Kenttävartioita oli kymmenkunta, 20-30 kilometrin välein. Pohjoisin kenttävartio oli Korvasessa ja eteläisin Sattolassa Maltiojokivarressa.
”05.30: Verka I ilmoitti, että ryssät Seitajärvellä. Eräs nainen saapunut kenttävartio Metaaniin ja ilmoittanut, että kylästä kuuluu laukausten vaihtoa ja huutoa.”
”05.45: Luutn. Alakulppi ja luutn. Kalliopuska saivat käskyn lähteä joukkueineen taistelupaikalle, I j. vahv. 42 V j. vahv. 47.”
Luutnantit Olavi Alakulppi, Mikael Kalliopuska ja Matti Oinonen lähtivät miehineen Savukoskelta saksalaisilla kuorma-autoilla Värriöön. Suomalaiset sotilaat olivat joutuneet varustautumaan myös siihen, että lähtisivät heti takaa-ajamaan pakenevia partisaaneja erämaahan. Alakulppi ehti ensimmäisenä Värriöön ja sai hädissään olevalta Marja Ollilalta tarkemmat tiedot tapahtuneesta.
– Tokko siellä liene enää ketään hengissä, emäntä itki.
– No, älkäähän nyt hätäilkö. Toivotaan, ettei siellä ole mitään suurempaa tapahtunut, Alakulppi yritti lohduttaa.
Olavi Alakulppi ei jäänyt odottamaan Kalliopuskan joukkuetta vaan lähti puolijuoksua miestensä kanssa kohti Seitajärveä. Samaan aikaan kiirehdittiin kuljettamaan muita takaa-ajajia Martinkylään, joka oli partisaanien oletetun pakoreitin varrella.
***
Pikamarssin jälkeen Alakulpin miehet saavuttivat Seitajärven savuavat rauniot. Mitään ei ollut enää tehtävissä. Kylän talot olivat savuavia raunioita, suuri kivinavetta oli polttamatta. Talon pihalla Alakulppi tapasi Abiel Arajärven.
– Tuonne kaikkosivat ja veivät väen mennessään. Me pelastuimme, kun olimme navetassa.
Talon pihaan, suuren koivun alle partisaanit olivat koonneet kasaan talon kaiken irtaimiston ja sytyttäneet ne palamaan roviona. Asia kummeksutti sotilaita.
Partisaanit olivat vieneet mukanaan koko kylän siviiliväestön ja viisi sotilasta, kolme löydettiin haavoittuneina. Heistä Auno Pulska menehtyi kuitenkin pian. Äitinsä huolen kohteena olleesta Valtterista ei näkynyt jälkeäkään Ollilan talon luona, ei edes verta, vain venäläisiä kiväärinhylsyjä. Taru-koira oli ammuttu ja Virkku tempoili narussa, jolloin Alakulppi päästi luontokappaleen irti. Radiolla pyydettiin lentokonetta hakemaan haavoittuneet.
”Kaikki murhatut olivat naisia ja lapsia.”
Jälkikoirien johdolla suomalaiset lähtivät partisaanien perään. He löysivät noin 150 partisaanin leirin jäänteet ja suon, johon oli ammuttu hevonen. Kuljettuaan tunnin kohti koillista reilun viiden kilometrin matkan, tunnustelijana toiminut sotamies osoitti aseellaan metsässä olevan pienen aukion taakse.
– Varmistakaa tässä, minä menen katsomaan, Alakulppi komensi.
Konepistooli kainalossaan Alakulppi hiipi hitaasti eteenpäin luutnantti Matti Oinonen kannoillaan.
Suomalaisten upseereiden saavuttua paikalle he kohtasivat järkyttävän näyn. Seitajärven kylän asukkaat makasivat metsäaukealla liikkumattomina, monen kasvot olivat tuskasta vääntyneet, toisten silmillä oli kylästä ryöstetty pyyheliina.
– Tänne auttamaan!
Kaikki murhatut olivat naisia ja lapsia. Lähes kaikki ruumiit olivat ainakin osittain alastomia. Alakulpille ei jäänyt epäilystäkään, etteikö naisia olisi raiskattu. Myös lapsia. Jalmari Arajärvi, kadonnut sotamies Matias Niiranen ja Valtteri Ollila puuttuivat joukosta, samoin Eliisi Ollila.
Yksi suomalaissotilaista etsi joukosta Seitajärveltä ollutta morsiantaan. Olavi Alakulppi komensi miehistään ne, joille karmea näky oli liikaa, sivustalle vartioon. Luutnantti Oinosen kanssa he tarkastivat ruumiit. Joitain oli ammuttu niskaan, toisia isketty pistimellä, pienintä jopa aseen perällä. Äiti puristi edelleen lasta rintaansa vasten.
Sammaleiden keskellä makasi vatsallaan nuori tyttö. Luutnantti Oinonen käänsi pienen tytön selälleen ja näki hänen kasvonsa.
Matti Oinonen, jo vapaussodassakin taistellut liki viisikymppinen mies, oli syntyisin Lieksasta ja Vöyrin sotakoulun käynyt. Hän oli palvellut rajavartiolaitoksessa ja löytänyt puolison pohjoisesta, entinen Savukosken suojeluskunnan paikallispäällikkö tunsi alueen asukkaat. Oinosen tytär kuului Savukosken Lotta Svärd -järjestöön, samoin kuin saman ikäinen seitajärveläinen Eliisi Ollila.
– Voi hyvänen aika. Tämähän on Mirja.
Pieni tyttö oli tuttavaperheen lapsi. Oinonen nosti hänet maasta ja tunsi tytön ruumiin olevan vielä lämmin. Aivan kuin tyttö olisi vavahtanut, mutta silmät olivat kiinni. Hän ojensi verisen tytön Alakulpin syliin.
Olavi Alakulppi kastoi sormensa suuhun ja laittoi sen Mirjan nenän alle. Heikon ilmavirran aiheuttama puhallus tuntui sormessa.
– Tyttö elää vielä! Alakulppi karjaisi.
Luutnantti Oinonen otti tytön uudelleen syliinsä ja alkoi puhua rauhoittavasti.
– Minä tässä, Matti-setä, kuuletko sinä?
Kun tytön silmäluomia raotettiin, hänen silmänsä liikkuivat. Viimein tyttö päästi parkaisun ja tarrautui auttajansa syliin. Kovapintaistenkin sotilaiden silmäkulmassa kimmelsi kyynel.
– Ne sitoivat silmät ja löivät. Oli hirveää.
Tyttö purskahti jälleen itkuun ja menetti tajuntansa. Oinonen pyysi paikalle saapunutta alikersanttia rakentamaan paarit, tyttö oli saatava kiireesti kylään.
***
Murhattujen naisten ja lasten keskellä tyrmistyneenä seisonut luutnantti Olavi Alakulppi oli Osasto Saun maineikkaimpia sotilaita. Hiihdon maailmanmestari oli sodassa joutunut katsomaan jo useasti kuolemaa silmästä silmään, ja poistunut toistaiseksi aina voittajana. Viattomien siviilien julman tappamisen todistaminen tuntui silti aina erityisen pahalta.
Hieman alle kolmekymppinen jäntevä upseeri oli itse haavoittunut jo useasti, viimeksi vain kolme kuukautta aikaisemmin Suolttijoella, kun sadan miehen partisaaniosasto oli saatu kiinni puolta pienemmän suomalaisryhmän toimesta. Rohkealle sissiluutnantille oli kaksi vuotta aikaisemmin myönnetty urheudesta myös Mannerheim-risti.
– Sinä Oinonen jäät ryhmäsi kanssa tähän ja huolehdit ensimmäiseksi Mirjan pois täältä. Sitten huolehditte vainajista, niin monesta kuin ehditte. Seitajärvelle pitäisi tulla illalla lentokone hakemaan Arajärveä. Huolehdit henkilökohtaisesti, että Mirja lähtee samassa koneessa sairaalaan.
Sen jälkeen Alakulppi kääntyi joukkueensa puoleen.
– Me muut lähdemme kiireesti jäljittämään vihollisia!
Teksti on prologi Olavi Alakulpin elämäkerrasta ”Sissiluutnantti” (Revontuli), luvun lähteenä ovat olleet muun muassa Tyyne Martikaisen, Pentti Karvosen, Veikko Erkkilän, Ville Tikkasen ja Pentti H. Tikkasen teokset partisaanien uhreista.
Tappiot Seitajärvellä
Seitajärven iskussa sai surmansa 15 henkeä, joista kaksi oli vartiosotilaita. Partisaanien viimeisenä teloittamat uhrit Eliisi ja Waltteri Ollila sekä sotamies Niiranen löytyivät vasta 90-luvulla Sallan Kieroharjusta. Viikko Seitajärven iskun jälkeen partisaanien kolmas osasto Stalinets iski järkyttävin seurauksin Lokan erämaakylään. Lokassa sai surmansa 21 kyläläistä ja sotilasta ja siitä tuli koko sodan eniten uhreja vaatinut partisaanihyökkäys. Lokkaan hyökännyttä partisaaniosasto Stalinetsia ei onnistuttu tavoittamaan.