Jatkosodan melskeissä, kaukana päätaistelulinjoista, käytiin useita pienempiä, mutta sitäkin merkittävämpiä kamppailuja, joista KV-Joen taistelut ovat yksi vaikuttavimmista esimerkeistä. Nämä kaksi erillistä, mutta yhtä lailla dramaattista yhteenottoa olivat suomalaisille sotilaille todellisia ihmeselviytymisiä, joissa pienen joukon periksiantamaton puolustuskyky ja periksiantamattomuus punnittiin äärimmilleen. Tilanteissa, joissa vihollisen ylivoima oli monikymmenkertainen ja taistelun loppuhetkillä vain 13–15 suomalaista miestä piti pintansa viimeistä rynnistystä vastaan, ei voi puhua muusta kuin uskomattomasta uhrautumisesta ja taistelutahdosta. Nämä miehet osoittivat poikkeuksellista rohkeutta ja kykyä toimia paineen alla, mikä jätti pysyvän jäljen suomalaiseen sotahistoriaan. Heidän toimintansa korosti kenttävartioiden merkitystä rintaman harvaan asutuilla alueilla, missä pienet yksiköt saattoivat olla ratkaisevassa roolissa vihollisen etenemisen pysäyttämisessä tai hidastamisessa.
2.taistelun jälkeen jokainen mies oli sitä mieltä, että kersantti Matti Kaikkonen johti taistelua äärettömän hyvin. Hänhän joutui ottamaan kenttävartion ”Joen” päällikkyyden ylikersantti Jauhiaisen haavoituttua ja johti sitten taistelua menestyyksellisesti vihollisen karkoittamiseen saakka.
Jälkikäteen on paljon pohdittu, miksi venäläiset ylipäätään hyökkäsivät KV-Joen kaltaisten pienten etuvartioiden kimppuun niin voimakkaasti. Yksi vallitsevista teorioista, jota myös taisteluihin osallistuneet miehet usein miettivät, on, että kyse saattoi olla jonkinlaisesta testistä. Mahdollisesti hyökkäyksillä pyrittiin testaamaan suomalaisten puolustuskykyä ja reaktiokykyä syrjäisilläkin alueilla, keräämään tiedustelutietoa tulevia, suurempia operaatioita varten. Tämä ajatus saa tukea siitä, että venäläisten taktiikka vaikutti toisinaan jääräpäiseltä ja jopa taktisesti tyhmältä, mikä itse asiassa auttoi suomalaisia puolustuksessa. He saattoivat tukeutua enemmän massaan kuin harkittuun strategiaan, mikä antoi suomalaisille mahdollisuuden hyödyntää maastoa ja omaa paikallistuntemustaan tehokkaasti. Tällaisia testihyökkäyksiä on spekuloitu myös myöhempien, suurempien yhteenottojen, kuten Tahkokosken elokuun 1944 taisteluiden, esinäytöksiksi. Niiden avulla Neuvostoliitto saattoi kerätä tietoa suomalaisten puolustuslinjojen heikkouksista ja vahvuuksista, valmentautuen samalla suurempiin läpimurtoyrityksiin.
Pohdintaa KV-Joen merkityksestä
KV-Joen taistelut ja niistä selviytyminen ovat osoitus suomalaisen sotilaan sitkeydestä ja kyvystä taistella ylivoimaa vastaan. Nämä tapahtumat eivät olleet vain yksittäisiä taisteluita, vaan ne heijastavat laajempaa kuvaa jatkosodan luonteesta ja kenttävartioiden kriittisestä roolista. Vaikka niiden strateginen merkitys yksittäisinä tukikohtina oli rajallinen, niiden kokonaisvaltainen vaikutus rintaman vakauteen ja vihollisen etenemisen hidastamiseen oli kiistaton. Ne olivat pysyviä piikkejä vihollisen kyljessä, pakottaen heidät käyttämään resursseja ja aikaa pientenkin kohteiden valtaamiseen, mikä kulutti heidän voimiaan ja hidasti heidän suurisuuntaisempia operaatioitaan. KV-Joen ja vastaavien tukikohtien kokemukset tarjoavat arvokasta tietoa sodankäynnin inhimillisestä puolesta – siitä, miten miehet selviytyivät äärimmäisessä paineessa ja miten arjen sankariteot jäivät usein pimentoon. Heidän perintönsä on tärkeä muistutus siitä, kuinka pienilläkin teoilla voi olla suuri merkitys suuressa kuvassa.
