Kesäkuun 1944 ensimmäiset viikot muistetaan Suomen sotahistoriassa ajanjaksona, jolloin Neuvostoliiton suurhyökkäys Kannaksella koetteli suomalaisten puolustuslinjoja ennennäkemättömällä voimalla. Pääpuolustuslinjan murruttua joukot vetäytyivät uusiin asemiin, joista yksi strategisesti merkittävimmistä oli Kivennavan pitäjässä sijaitseva Siiranmäki. Tämä kukkula, jonka kautta kulki elintärkeä reitti Keski-Kannakselle, muodostui nelipäiväisten, veristen taistelujen näyttämöksi, jossa suomalaiset puolustajat osoittivat poikkeuksellista sitkeyttä ja uhrautuvaa taistelutahtoa ylivoimaisen vihollisen edessä. Taistelun merkitys oli kiistaton, sillä se viivytti vihollista kriittisiä päiviä, antaen suomalaisille joukoille aikaa järjestellä puolustustaistelua etelämpänä ja mahdollistaen näin kokonaispuolustuksen jatkumisen.
Siiranmäen maantieteellinen sijainti, laajoine aukeineen mäen edustalla, teki siitä erityisen haastavan puolustettavan. Kesäkuun puolivälissä nämä aukeat täyttyivät Neuvostoliiton panssarijoukoista ja jalkaväestä, jotka etenivät armottoman tykistötulen turvin. Majuri Eino Kuvajan, myöhemmin Mannerheim-ristin ritariksi nimitetyksi sankariksi tunnustetun johtaman puolustuksen tehtävänä oli torjua toistuvia ja raivokkaita hyökkäyksiä, joissa vihollinen käytti valtavia voimia, mukaan lukien voimakas ilma- ja panssariase sekä jatkuva tykistötuki. Kuvajan johtajuus ja joukkojen kyky kestää tällainen paine olivat ratkaisevia, sillä taistelun aikana viholliselle aiheutettiin tuhansien miesten ja useiden kymmenien raskaiden hyökkäysvaunujen tappiot, mikä hidasti merkittävästi Neuvostoliiton etenemistä ja antoi aikaa järjestäytymiselle.
Yksittäisten sotilaiden uskomattomat teot ratkaisutaisteluissa
Siiranmäen taisteluissa korostui yksittäisten sotilaiden uskomaton urheus ja kyky vaikuttaa koko rintaman tilanteeseen. Sotamies Eero Seppänen, myöhemmin niin ikään Mannerheim-ristin ritari, osoitti poikkeuksellista taitoa ja rohkeutta panssarintorjunnassa. Vain muutamassa tunnissa kesäkuun 14. päivän iltana hän tuhosi kolme raskasta hyökkäysvaunua, ja seuraavana aamuna vielä kaksi lisää. Vaikka hän haavoittui lievästi käteen ja kylkeen näissä taisteluissa, väsymyksestä ja vammoista huolimatta Seppänen jatkoi taistelua ja tuhosi vielä yhden vaunun samana päivänä. Päiviä myöhemmin hän onnistui tuhoamaan vielä yhden panssarivaunun. Seppäsen teoilla oli ratkaiseva merkitys etenkin Siiranmäen puolustustaisteluihin, sillä hänen ansiostaan vihollisen panssarivaunut alkoivat karttaa suomalaisten asemia ja jäivät kauas niitten eteen, mikä helpotti huomattavasti jalkaväen puolustusta.
Myös muut sotilaat kunnostautuivat Siiranmäessä esimerkillisellä tavalla. Korpraali Heikki Kärpänen, josta tuli Mannerheim-ristin ritari, vyörytti ryhmänsä ensimmäisenä miehenä vihollisen taisteluhautoja kahdessa vastaiskussa, osoittaen suurinta henkilökohtaista urhoollisuutta vaikeimmissa olosuhteissa. Vänrikki Eino Ripatti, niin ikään Mannerheim-ristin ritari, johti joukkueensa kärjessä hyökkäyksen vihollisen sivustaan Siiranmäen suurtaistelun vaikeimmassa vaiheessa. Hänen joukkonsa löivät vihollisen hajalle, mutta Ripatti itse haavoittui tässä taistelussa vihollisen hyökkäysvaunun tulesta. Nämä tapaukset osoittavat, kuinka yksittäiset sankariteot, yhdistettyinä kaikkien puolustajien yhteiseen sitkeyteen ja uhrauksiin, olivat elintärkeitä taistelun lopputuloksen kannalta ja muovasivat kuvaa suomalaisten sotilaiden murtumattomasta taistelutahdosta.
Strategisen viivytyksen hinta ja onnistuminen
Siiranmäen puolustuksen merkitys oli paitsi taktinen, myös strateginen. Pääpuolustuslinjan murruttua oli ensiarvoisen tärkeää viivyttää Neuvostoliiton etenemistä, jotta uudet puolustuslinjat saataisiin vakiinnutettua ja joukkoja ryhmiteltyä uudelleen. Siiranmäki oli juuri tällainen avainkohta, joka tarjosi luonnollisen puolustusaseman ja mahdollisuuden aiheuttaa merkittäviä tappioita hyökkääjälle. Everstiluutnantti Adolf Ehrnroothin komentama JR 7 sekä muut mukana olleet yksiköt joutuivat toistuvasti ottamaan takaisin menetettyjä asemia vastahyökkäyksillä, ja taistelua käytiin mäellä usein mies miestä vastaan. Tämä osoitti suomalaisten joukkojen kyvyn sopeutua muuttuvaan taistelutilanteeseen ja vastata aggressiivisesti vihollisen hyökkäyksiin, vaikka paine oli valtava ja resurssit rajalliset.
Siiranmäen puolustus kesti neljä pitkää päivää, ja suomalaiset joukot onnistuivat täyttämään tehtävänsä. He vetäytyivät Siiranmäeltä vasta, kun linjat olivat murtuneet toisaalla, mikä osoitti vetäytymisen hallitun luonteen ja sen, että puolustus oli onnistunut viivyttämään vihollista tehokkaasti. Vaikka monet yksittäiset miehet saivat tunnustuksen teoistaan Mannerheim-ristin ritareina, on tärkeää muistaa, että Siiranmäen sankariteko oli kaikkien puolustajien yhteinen ponnistus. Jokainen taistelija, riippumatta asemasta tai tehtävästä, oli yhtä lailla sankari ja ansaitsi tunnustuksen osallistumisestaan tähän ratkaisevaan puolustustaisteluun. Siiranmäen taistelut ovat edelleen symboli suomalaisesta sisusta ja kyvystä puolustaa maata ylivoimaista vihollista vastaan.