Keväällä 1944 oli Saksan ja sen liittolaisten menestys Toisessa maailmansodassa alkanut muuttua tappioksi. Saksan hyökkäys Neuvostoliittoon oli vaihtunut perääntymiseen Stalingradin taistelun jälkeen jo vuonna 1942. Noin 900 päivää kestänyt Leningradin piiritys oli päättynyt tammikuussa ja saksalaiset ajettu kauemmas kaupungista. Neuvostoarmeija pystyi taas toimimaan Suomenlahden itäpäässä. Leningradin eli entisen ja nykyisen Pietarin ympäristön lentokentät olivat Neuvostoliiton ilmavoimien käytettävissä, ja niiltä käsin oli helppo lähettää pommikoneita Suomeen sekä Viroon, joka oli Saksan hallinnassa.
Ilmatorjunta pelasti Helsingin tuhoutumiselta
Neuvostoliitto oli helmikuussa pommittanut Helsinkiä kolmeen kertaan, yli 900 lentokoneen voimin. Nämä suurpommitukset tapahtuivat helmikuun 6.–7., 16.–17. ja 26.–27. välisinä öinä. Marras- ja joulukuun vaihteessa Neuvostoliiton diktaattori Josif Stalin oli saanut Yhdysvaltain ja Ison-Britannian edustajilta luvan suurpommituksiin, joilla Suomi pakotettaisiin irrottautumaan yhteistyöstä Saksan kanssa ja suostumaan Neuvostoliiton sanelemiin rauhanehtoihin. Ne annettiin J.K. Paasikivelle Tukholman suurlähetystössä 19. helmikuuta.
Ensimmäisessä suurpommituksessa Helsinkiin suuntasi 785 lentokonetta, toisena 406 ja kolmantena 929. Yhteensä Helsingin seudulle pudotettiin 16 490 pommia, yhteensä 2604 tonnia. Tuhot jäivät melko pieniksi tehokkaan ilmatorjunnan ja erityisesti sen ampuman sulkutulen ansiosta yhteensä vain noin sata lentokonetta pääsi pudottamaan pommit kohteisiinsa. On arvioitu, että 95 prosenttia pommikoneista väisti sulkutulta ja pudotti pomminsa muualle kuin mihin ne oli tarkoitettu. Lisäksi hyökkääjiä onnistuttiin hämäämään esimerkiksi sytyttämällä autioon Vuosaareen kokkoja, joita hyökkääjät luulivat edellisten pommitusten jälkeen roihuaviksi tulipaloiksi, ja osa pommikoneista pudotti pomminsa sinne Helsingin keskustan sijasta.
Kuitenkin suurpommituksissa kuoli yhteensä 146 ihmistä ja 356 haavoittui. Rakennuksia tuhoutui täysin 109 ja 111 taloa syttyi palamaan. Tuhoutuneiden rakennusten joukossa olivat Helsingin yliopiston päärakennus ja Neuvostoliiton suurlähetystö.
Vastaisku vihollisten lentokentille
Suomen Ilmavoimissa päätettiin toteuttaa vastaisku suoraan vihollisen lentokentille ja alettiin harjoitella sitä. Maaliskuun yhdeksäntenä päivänä vuonna 1944 Suomen radiotiedustelussa pääteltiin, että Leningradin ympäristön lentokentillä valmisteltiin uutta suurpommitusta. Lentorykmentti 4:ssä alkoi kuhina, kun operaatiota alettiin toteuttaa. Kahdeksan jälkeen illalla nousi Värtsilästä ilmaan Bristol Blenheim -pommikoneita, Immolasta Dornier 17 -pommittajia ja Utista Junkers 88:a, kaikki saatavilla olevat eli yhteensä 19 pommikonetta täydessä pommilastissa. Suomen armeijan materiaalipula näkyi myös Ilmavoimissa: pommikoneita oli hankittu sieltä mistä oli saatu ja Blenheimeja rakennettu itse Talvisodan aikaisella lisenssillä. Varaosista oli pulaa.
Sillä kertaa neuvostopommittajat suuntasivatkin Tallinnaan. Operaatiota ei voitu keskeyttää, koska pommilastissa olleilla koneilla ei voitu laskeutua. Niinpä suomalaiset jäivät Suomenlahden päälle odottelemaan Tallinnan suunnalta palaavia vihollisia.
Vaivihkaa vihollisen perässä
Suomalaiset pommikoneet tavoittivat neuvostopommittajat Suomenlahden itäpäässä sijaitsevan Seiskarin saaren lähistöllä ja alkoivat vaivihkaa seurata niitä. Kronstadtin linnoitusta lähestyttäessä suomalaisten johtokoneesta ammuttiin punainen valoraketti, johon linnakkeessa vastattiin sytyttämällä kolme vihreää valoa – ”tervetuloa”.
Kasimovolla, Gorskajalla ja muilla Leningradin alueen suurilla lentokentällä oli valot päällä laskeutuvia koneita varten, joten ne oli pimeässä helppo löytää. Lisäksi kaikissa lentomajakoissa oli valot päällä. Suomalaiset aloittivat kenttien pommittamisen, kun viimeiset neuvostopommittajat olivat vasta laskeutumassa. Kentillä kesti hetken aikaa tajuta, mitä oli tekeillä, joten suomalaiset saivat pudottaa pomminsa ja lähteä kotimatkalle ilman vihollisen ilmatorjuntatulta. Omia tappioita ei tullut lainkaan.
Onnistuneen operaation jälkeen Neuvostoliiton kaukotoimintailmavoimat (ADD) siirsi kalustonsa pois Leningradin alueelta, suomalaisten pommikoneiden ulottumattomiin. Samalla loppuivat pommituslennot Helsinkiin.
Pommikoneita kuin Dresdenin yllä
Jälkikäteen on arvioitu, että Helsingin suurpommituksiin osallistui saman verran pommikoneita kuin seuraavana vuonna brittien ja yhdysvaltalaisten toteuttamaan Dresdenin pommitukseen, jonka jäljiltä Dresdenissä ei ollut jäljellä mitään muuta kuin savuavia raunioita. Ilman rohkeita ja osaavia pommikonemiehistöjä ja ilmatorjuntamiehiä tulenjohtajineen Helsingin kohtalo olisi voinut olla samanlainen kuin Dresdenin. Lokakuussa Helsinkiin Valvontakomission mukana saapunut kenraalieversti Aleksei Zdanov hämmästyi, kun Helsinki ei ollutkaan raunioina.
Kaikkiaan Neuvostoliitto teki Suomen alueelle 2581 ilmahyökkäystä, joissa kuoli 939 henkilöä ja haavoittui 1693. Rakennuksia tuhoutui 1632. Luvuissa eivät ole mukana sotatoimialueelle kohdistuneet hyökkäykset.
Loistava taktinen idea ja onnistunut toteutus säästi paljon ihmishenkiä mutta vielä enemmän rakennuksia ja infraa tuhoutumiselta, Olen käynyt Dresdenissä.
Siviilikohdetta eli Suomen pääkaupunkia siis veli venäläinen pommitti.
Kaikki kunnia Helsingin IT:lle ja ilmavoimillemme, mutta kyllä tuossa artikkelissa vedetään aika pitkälle meneviä johtopäätöksiä. Tuon vastahyökkäyksen aiheuttamat tappiot vastapuolelle eivät olleet sen kummempia etteikö suurvalta olisi ne voinut korvata käden käänteessa ja jatkaa pommituksia jos olisihyväksi nähnyt. Saavuttihan ne sen päämäärän että Suomi näki hyväksi neuvotella rauhasta Neuvostoliiton kanssa – tuloksitta tosin. Piti kärsiä kesän -44 suurhyökkäyksen tappiot ennen kuin kovapäiselle kansallekin valkeni että rauha pitää saavuttaa.
Vertaus Helsingin ja Dresdenin pommitusten välillä ontuu pahasti. Neuvostoilmavoimat olivat melko harjaantumattomia tämän tyyppisten strategisten pommitusten suorittamisessa, kalusto pommikuormaltaan vaatimatonta, taktiikka onnetonta ja suoritus ponnetonta.
Totta on, että jos koko ilmaan nostettu pommikuorma olisi sattunut Helsingin keskustaan, olisi jälki ollut hirvittävää. Punakoneet kuitenkin saapuivat tipoittain pitkin yötä ja Helsingin melko vahva IT saattoi ne torjua yksitellen tai pienin ryppäin. Pommarimiehistöt lensivät ilman kontrollia – t.s. miehistö saattoi pudottaa kuormansa turvallisesti mereen ennen kohdetta ilman että käry kävisi. Niin he myös tekivätkin, hyvinkin laajassa määrin.
Dresden sen sijaan joutui erittäin kokeneen ja osaavan vihollisen uhriksi. RAF oli hionut taktiikkaansa jo 3 vuoden ajan. Isot, 4-moottoriset lentokoneet joissa oli neuvostokoneisiin verrattuna kolminkertainen pommikuorma saapuivat kertarysäyksellä päälle: ensin 250 konetta 15 minuutin sisällä. Tämä hyökkäys riitti aiheuttamaan tulimyrskyn syntymisen Dresdenin vanhaan puurakenteiseen tiiviiseen keskustaan. Parin tunnin päästä saapui 500 nelimoottorista lisää ja puoli tuntia kestäneessä hyökkäyksessä uhosi sen minkä tulimyrskyltä oli jäänyt. Ihmiset kuolivat väestösuojiinsa tuhansittain, kuumuuteen, häkämyrkytykseeen tai hapenpuutteeseen. Kun päivien päästä rauniot olivat jäähtyneet kylliksi että suojiin voitiin murtautua, niistä löytyi ainoastaa kevyttä tuhkaa ja sulanutta metallia lammikkoina lattialta.
Dresden oli täysin puolustuskyvytön. Saksalaiset pitivät kaupunkia merkityksettömänä pommituskohteena koska siellä ei ollut sanottavasti sotateollisuutta. Tämän vuoksi, ja materiaalipulan pakottamana, saksalaiset olivat vieneet IT-tykistönsä, nuo kuuluisat ”kasikasit”, 88 mm RMB-tykit panssaritorjuntatehtäviin itärintamalle, joka siinä vaiheessa sotaa sijaitsi ainoastaan 50 km päässä Dresdenistä. Myös idästä valuva pakolaisvyöry pyrki Dresdeniin, jota pidettiin pommituksilta turvallisena – ”eihän britit voi näin kaunista kaupunkia tuhota”.
Britit näkivät asian toisin ja suorittivat tuon tuhoisan hyökkäyksensä 13 helmikuuta 1945, sattuvasti juuri tuhkatiistaina. USAAF täydensi vielä tuhoja päivähyökkäyksellään seuraavana päivänä.
Tuo hyökkäys on edelleen Länsiliittoutuneiden, etupäässä Britannian kilvessä häpeäpilkku joka aika ajoin aiheuttaa keskustelua oliko kyseessä sotarikos. Joka tapauksessa itse Churchill, kuultuaan Drersdenin tuhon valtavuudesta – kuolonuhreja 35.000 – 150.000 ihmistä, kukaan ei tiedä – totesi RAF:lle että ehkä vähempi tuho jo riittäisi – ”jottei riesaksemme tule täysin kivikauteen tuhottu maa”.
Helsingillä kävi siis sikäli tuuri että vastustaja oli harjaantumaton neuvostoilmavoimat eikä Englannin kuninkaalliset ilmavoimat, RAF: Jälkimäinen jos olisi ollut asialla, ei Helsingistä olisi jäänyt jäljelle yhtään mitään.