Kesän 1944 alussa Neuvostoliiton suurhyökkäys Kannaksella synnytti kiivaimmat taistelut Suomen sodankäynnin historiassa, ja Kuuterselän kylä muodostui yhdeksi näiden ratkaisevien torjuntataistelujen polttopisteistä. Tässä äärimmäisen raskaassa tilanteessa Suomen Panssaridivisioonan Rynnäkkötykkipataljoonan Sturmit saivat tehtäväkseen elintärkeän vastahyökkäyksen 14. kesäkuuta 1944. Nämä rynnäkkötykit, jotka olivat jo osoittaneet tehokkuutensa aiemmissa taisteluissa, lähetettiin nyt pysäyttämään vihollisen murskaavaa etenemistä, joka uhkasi murtaa suomalaisten puolustuslinjat. Komppanian toiminnalla oli valtava merkitys koko Kannaksen taistelun kululle, sillä se kykeni aiheuttamaan merkittäviä tappioita Neuvostoliiton panssarijoukoille ja viivyttämään niiden etenemistä.
Kapteeni Birger Kvikantin johtama rynnäkkötykkikomppania oli Kuuterselässä todellinen voimanpesä, jonka taistelutahto ja tehokkuus ylittivät odotukset. Komppania eteni vastustamattomasti tuhoten tieltään kaiken, olipa kyseessä sitten ampumalla tai suoraan päälle ajamalla tuhottu vihollisvoima. Kvikantin johtaman komppanian taistelutilille kertyi vähintään 13 panssarivaunua, kolme rynnäkkötykkiä ja noin 15 panssarintorjuntatykkiä, mikä on osoitus sen poikkeuksellisesta tuhovoimasta ja taistelutahdosta. Vaikka Kvikantin oma komentovaunu tuhoutui ja hän itse kärsi tilapäisestä kuulonmenetyksestä kovan tärähdyksen jälkeen, hän siirtyi välittömästi lähimpään vaunuun ja jatkoi taistelua, kunnes annettu tehtävä oli suoritettu. Tämä esimerkillinen toiminta ja uhrautuvaisuus palkittiin nimityksellä Mannerheim-ristin ritariksi numero 132.
Rynnäkkötykkiemme tehokkuus ja johtajien rohkeus
Luutnantti Olli Aulangon johtaman rynnäkkötykkijoukkueen toiminta Kuuterselän vastahyökkäyksessä oli yhtä lailla merkittävä osoitus suomalaisten rynnäkkötykkiemme tehokkuudesta ja niiden miehistöjen taidosta. Aulangon johtama joukkue toimi erittäin rohkeasti ja taitavasti aiheuttaen viholliselle huomattavia menetyksiä niin panssarivaunuissa kuin suorasuuntaustykeissäkin. Luutnantti Aulanko itse kunnostautui henkilökohtaisesti tuhoamalla omalla vaunutykillään yhden raskaan hyökkäysvaunun ja yhden raskaan rynnäkkötykin. Lisäksi hän tuhosi yhteistoiminnassa toisen vaunun kanssa vielä yhden raskaan panssarivaunun. Nämä suoritukset osoittavat yksittäisten taistelijoiden ratkaisevan merkityksen taistelukentällä ja heidän kykynsä vaikuttaa merkittävästi taistelun kulkuun. Aulangon erinomaiset taistelusuoritukset toivat hänelle ansaitusti Mannerheim-ristin numerolla 133.
Kuuterselän jälkeen Panssaridivisioonan Rynnäkkötykkipataljoonan Sturmit jatkoivat taistelua useissa Kannaksen torjuntataistelujen avainkohdissa, kuten Tienhaarassa, Talissa ja Vuosalmella. Nämä taistelut olivat äärimmäisen rajuja ja vaativia, ja rynnäkkötykit toimivat suomalaisen panssarijoukkojen ”kovana nyrkkinä”, joka kykeni pysäyttämään vihollisen hyökkäyksiä ja iskemään takaisin tehokkaasti. Kesän 1944 aikana rynnäkkötykkipataljoona tuhosi lähes 90 vihollisvaunua, mikä on todiste niiden ylivoimaisesta tehosta panssarintorjunnassa. Vaikka omat tappiot olivat kahdeksan rynnäkkötykkiä, tämä suhdeluku osoittaa rynnäkkötykkien miehistöjen kyvyn käyttää vaunujaan äärimmäisen tehokkaasti ja riskialttiisti, saavuttaen samalla poikkeuksellisia tuloksia vihollisen ylivoimaa vastaan.
Rynnäkkötykkien merkitys kesän 1944 torjuntavoitoissa
Kesän 1944 torjuntataisteluissa rynnäkkötykeillä oli ratkaiseva merkitys Suomen puolustuksen onnistumisessa. Ne olivat panssarijoukkojen edistyksellinen ja tehokas osa, joka kykeni vastaamaan Neuvostoliiton valtavaan panssarivoimaan ja aiheuttamaan sille merkittäviä menetyksiä. Rynnäkkötykkikomppanian miehistöjen, kapteeni Kvikantin ja luutnantti Aulangon kaltaisten johtajien, ammattitaito, rohkeus ja uhrautuvaisuus olivat avainasemassa, kun Suomi onnistui pysäyttämään Neuvostoliiton suurhyökkäyksen ja saavuttamaan torjuntavoitot. Heidän tarinansa ovat osa suomalaista sotahistoriaa ja muistuttavat meitä niistä uhrauksista, joita itsenäisyytemme eteen tehtiin.